Author

Oona Kare

Browsing

Me mentiin naimisiin

Tapasimme aurinkoisena aamuna. Minua jännitti niin, että vatsaa väänsi ja päässä pyöri. Rakennus näytti kolkolta ulkoa. ”Onks tää nyt sit se?”. Sisäänpäästyäni ensimmäisenä silmiini osui kirkkaan oranssi sohva sekä seinän kokoinen vanha maailman kartta. ”This is the country where i come from” sanoin ajatuksissani ääneen ja osoitin Suomea. Istahdin oranssille sohvalle, joka narisi hikistä takamustani vasten. ”Piti sit laittaa just nää housut”. Ovi aukeaa ja sisään saapuu ihmisiä, joilla on kutakuinkin sama ilme kasvoilla kuin minulla. Onpa ne nättejä ja hauskoja. Hymyilen ja esittelen itseni. Pyyhin hikisiä käsiäni hermostuneena housuihini, mutta ne ovat liukasta kangasta ja hiki jää käsiini. ”Hi, my name is Oona”. Siitä se sitten alkoi. Kättely ja sen jälkeen tutustuminen. En voinut tietää kuinka tärkeitä ihmisiä heistä minulle tulisi. Jokainen niin erilainen, eri maasta kotoisin, eri historia, eri haaveet. Yksi juttu meitä kuitenkin yhdisti: Näytteleminen. Mitä se on? Kuka sä oot? Kuka mä oon? Aluksi olimme toisiamme…

Tämä hetki

Tässä kuunnellessani Hauserin Adagiota latasin myös samalla vähän kuvia loma-albumiini. Kuvia on tullut räpsittyä roppa kaupalla, lomalla kun kerkeää tutustua vähän enemmän kaupungin antiin. On täällä kaunista, ihmiset ja meininki. Köpis kohtelee meikäläistä  oikein hyvin, ei täältä malttaisi lähteä muualle. Ja hyvä niin, mutta ikävä-niminen tunne sydämessäni alkaa kyllä olla jo todella suuri. Läheiset Suomessa, en malta odottaa sitä hetkeä kun pääsen käpertymään syleihinne ja suukottamaan teitä. Tämä hetki on kuitenkin tässä ja nyt, joten jatkan Hauserin kuuntelua kotisohvalla ja nautin hieman viileämmästä(THANK GOD!) kesätuulesta, joka tulvii avoinaisista ikkunoista sisään. Taivas kiljuu sinisyyttään ja minä vain olla möllötän. Välillä on ihan hyvä vaan olla. Jos kiinnostaa seurata reaaliajassa sykkimistäni sekä möllöttämistäni täällä, niin laitas seuraten Instagram-sovelluksessa. T. Yks Hauser-mummo köpiksestä

Kummeli

Kummeli on rannalle rakennettu, päivämerenkulkuun tarkoitettu kiinteä valaisematon merenkulun turvalaite, joka toimii karkean paikannuksen apuvälineenä.  Kummeli on myös sketsiohjelma, jota olen katsonut pienestä pitäen. Vuonna 1991 taisi tulla ekat jaksot telkkarista ja meikä mandoliitto putkahti esiin vuotta ennen, eli oikein sopiva ajankohta. Kummeleista inspiroituneina kuvasimme äidin videokameran täyteen sketsejä kavereiden kanssa, joille naurettiin niin että pissat tuli housuun.  Myöhemmin päätin tehdä pääsykoetilanteessa Kummelin Portsari-sketsin. Kissaski häpee sua! Eipä tämä likka silloin voinut arvata, että jonain päivänä saisi mahdollisuuden näytellä näiden koomikoiden kanssa samassa produktiossa. Heikki Silvennoinen, Timo Kahilainen, Heikki Vihinen ja Heikki Hela. Oltiinhan me tunnettu jo 28-vuotta, tai noh minä olin tuntenut Kummelin ja sen miten he vaikuttivat minussa. Jotkut asiat eivät koskaan muutu ja yksi asia on se, että nauraminen on vaan parasta. Nauraminen luo yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kun kaikki räkättää yhteen ääneen tuntuu, kuin olisi osa sinfoniaorkesteria. Ruudusta pääsette katsomaan mitä saimme aikaan Valkeakoskella kuvatessamme Kontio ja Parmas draamakomedia-sarjaa. Toivottavasti naurattaa! Ja tähän…

La banchina

Löysin uuden lemppari mestan köpiksestä: La banchina. Laiturin ympärille on kokoontunut ihmisiä nauttimaan helteestä. Sitä on täällä riittänyt. Ikkunat ovat olleet kotona auki aamusta yöhön ja silti tuntuu ettei saa happea. Ulkona ollaan siis viihdytty ihan yön pikkutunneille saakka.  “Yes, I am from Finland, Im not used to this kind of hotness”. Hotness indeed. Kuulin että myös Suomessa hellettä on riittänyt. Itse en kuumuudesta henkilökohtaisesti niin paljon välitä. Syksy on enemmän mun juttu. Kun kuumuus iskee päin pläsiä, on viilennyttävä. La Banchina on oikea paikka siihen. Katuravintola-mekan läheisyydessä, mutta silti omassa rauhassa sijaitseva puinen hökkeli hämää helposti. Ensin ajattelin sen olevan jonkun oma mökki josta tuprusi savua. Grilliruoka paahtui kalliolla ja ihmiset ottivat lepoa laiturilla. Pyöreä lasinen saunahökkeli kirkui nimeäni. Saunaan allekirjoittanutta ei tässä paahteessa saa, mutta uimaan kyllä. Hikikarpaloiden valuessa suuhuni päätin ottaa selvää mikä ihmeen mesta tämä oikein on. Ja oikein mainio mestahan se oli! Vahva suositus jos…

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen ovi avautuu

Veden päällä lilluva turkoosi asunto-kompleksi toivotti meidät tervetulleeksi Köpiksen uuteen katuruoka-mestaan. Olihan siitä vasta hetki, kun saimme jättää hyvästit Paper Islandille, entiselle katuruoan mekalle täällä Köpiksessä. Tätä hetkeä oli odotettu. Mikä sen siistimpää kuin nauttia eri maiden antimista auringonlaskussa. Kuunnella livebändien musisointia ja ihmetellä mitä kaikkea alue pitää sisällään. Jäimme nauttimaan auringonlaskusta rantaan ja sitten suuntasimme pyörät kolisten kohti itse Reffeniä – Copenhagen Street Food. Suosittelen jättämään korkokengät kotiin.  Reffen ei jättänyt kylmäksi, vaikka aurinko laskikin aikalailla heti kun alueelle pääsimme. Konttien sisään rakennetuista pikkuruisista katuravintoloista tuulahteli eksoottisia tuoksuja ilmoille. Eri maiden klassikko ruokia, eksoottisia yhdistelmiä ja paljon vegaani sekä luomuruokaa. “Haluan maistaa kaikkea” sanoi mieleni, mutta vatsani sanoi muuta. Ei kannata siis syödä juuri ennen pussillista suklaapalloja. Suklaapallot mahassani kiertelin kuitenkin tyytyväisenä ja ihastelin meininkiä.