Category

Work

Category

Kohti häpeää ja sen yli

Mä olen näytellyt nyt neljä vuotta henkisesti sairasta ihmistä tv-sarjassa. Välillä on tuntunut siltä että tarvitsen taukoa Marianna Kurjesta, niin rakkaasta mutta todella raskaasta roolista. Hän on se joka itkee sydän ruvella lähes jokaisessa kohtauksessa, hän on se joka kokee suurta itseinhoa, vihaa ja häpeää. Joka ajoittain menettää järkensä ja vaipuu psykoosiin, asuu omassa maailmassaan ja satuttaa itseään sekä ihmisiä ympärillään. Marianna on äärimmäisen fiksu ihminen, joka käyttää kaiken sen väärällä tavalla, satuttamalla muita ihmisiä. Häntä on satutettu niin pahasti ettei hän koe ansaitsevansa rakkautta millään tasolla. Ja miten käyttäytyy ihminen joka ei pysty rakastamaan itseään, ei hän osaa myöskään ottaa vastaan rakkautta. Olen painiskellut Marsun kanssa niin hurjissa hetkissä. Ollut täynnä sitä pahuutta jonka syvimmässä sopukassa asuu herkkä ja satutettu nuori nainen joka ansaitsee kaiken rakkauden. Yrittänyt pysyä sataprosenttisesti roolihahmoni puolella, näytellä uskottavasti. Uupunut ja jatkanut itkua, valitusta, surua, pahaaoloa, vihaa, hulluutta, sekavuutta ja kaikkien niiden työstämistä, odottanut…

EI FIKTIO, EI FAKTA, VAAN TÄMÄN HETKINEN MATKA

Hei rakkaat rakoperseet! Antakaa anteeksi rivo kielenkäyttöni sekä se, etten ole kerennyt kirjoittamaan teille. Syksy on mennyt aboutirallaa näin: 6.00 herätys töihin, bussissa replojen harjoittelua ja aropupuna studiolle. Studiolta juosten Klitsulle(Mikä ihmeen Klitsu? Asia selviää, kun jatkat tekstin lukemista), pieruverkkareiden repimistä päälle, mopin heiluttelua, hienhajua, intensiivistä harjoittelua, ei-niin-intensiivistä harjoittelua, nauruhepuleita, oikeassa sävelessä pysymistä, askeleiden opettelua, kaatumisia, munariisipasteijoita, suutelua, kaljaa, improa, tekstien harjoittelua, epäonnistumisia, kohtaamisia, onnistumisia, huutoa, naurua, itkua, hämmennystä, kirosanoja, nauruhepuleita, kahvia… Kotini oven olen avannut kyyryselkäisenä, väsyneenä ihmisrauniona puolenyön aikoihin. Väsyneenä, mutta sellaisena ihmisenä, jolla on äärimmäisen hyvä olo sydämessä. Oven aukaisemisen jälkeen olen sammunut eri kohteisiin asunnossani, ja herännyt aamulla pirteänä kuin peipponen. Not. Silmäpussit, ruhjeet, kolottavat lihakset, käheä ääni, unettomat yöt ja päästä revityt hiukset lähettävät terkkuja lukijoille! Mitä ihmisyys mulle merkitsee? Olen aina halunnut tuntea itseni sekä muut paremmin. Tuntea ja tietää mikä tässä elämässä on merkityksellistä. Millä tavoin voin kehittyä ihmisenä? Mikä merkitys mulla on täällä?…

Mariannan kengissä

Kävelin kohti koekuvauksia. Vatsaa väänsi ja vuorosanat pyörivät mielessäni. Salkkareihin etsittiin uuttaa näyttelijää. Ensimmäisen jälkeen koitti toiset koekuvaukset ja vielä kolmannet. Näin tapasin Marianna Kurjen ensimmäistä kertaa. Tuon pelottavan epästabiilin nuoren naisen, jonka syövereihin sukeltaisin. Siitä on pian kaksi vuotta aikaa, ja tässä sitä ollaan sydän täynnä käsittämättömiä kokemuksia, onnistumisia ja opetuksia, naurua, itkua, tunteiden kirjoa ja ennenkaikkea sitä suurta paloa sisälläni joka huutaa: tätä minä rakastan! Näiden viime vuosien aikana ovat Mariannan kengät välillä puristaneet, välillä lentäneet jalasta ja toisinaan myös istuneet ihan hyvin. Sitä on yrittänyt oppia ymmärtämään tätä nuorta naista, jonka sydän on pieninä palasina ympäriinsä, niin sirpaleina ettei niistä sydäntä enää oikein pysty kasaamaan. Se on paksun kuoren alla, kaikkine pahoine muistoineen. Hänen elämässä on tapahtunut asioita, jotka tekevät hänestä epävarman, itseään inhoavan, satutetun naisen. Uskon että moni löytää joitain piirteitä Mariannassa, joihin samaistua. On epävarmuutta, tarvetta kuulua joukkoon, kateellisuutta, ja muita nuoren naisen elämästä tuttuja…