Kone nousee ilmaan Kastrupin lento-asemalta. “Maija muistitko sä ottaa ne korvatulpat?” Reijo yskii ja vauva itkee suomeksi toisella puolella konetta. Matkalaukut kahisevat hikisiä takamuksia vasten käytävällä. Kotoisa, mutta hetken kadoksissa ollut äänimaisema vilisee korvissani.  Vieressäni istuu pariskunta, joka pitää käsistä kiinni. He näyttävät rakastuneilta. Minä hikoilen takissani, jota en kehtaa ottaa pois koska tilaa on niin vähän. En halua aiheuttaa turhaa liikettä ja stressiä kanssamatkustajille. Päätän hikoilla koko matkan ajan. Pian kuitenkin sykkeeni rauhoittuu, kun saan kirjan käteeni ja mieleeni tulvii tärkeiden ihmisten naamoja. Pian me nähtäis ja halattais toisiamme niin lujaa, että kylkiluut rutisevat. “Yksi mustikkamehu ja kahvi kiitos”. Suomenkieli tuntuu jotenkin pehmeältä suussa ja kuulostan enemmän äijältä sitä puhuessa. “Meillä on vähän turbulenssia ja sinulla on noin kaunis ja valkoinen takki. Juo varoen” kaunis lentoemo toteaa. On ne Suomalaiset välillä just sitä mitä muistelinkin, aitoja ja huomaavaisia metsän tuulahduksia. Plus olihan mun takki ihan saakelin pähee ja kone heilu ku heinäpaalu tuulessa. Onnistuin hörppimään mehukattini ja kun kone jarrutti helsinki-vantaan lentokentällä meinasi kyynelkanavat aueta. Valkoinen (päheä) takki kuitenkin mielessä, nielaisin kyyneleeni. Meinasi vierähtää toinenkin, kun huomasin, että bussia tulisi odotella 20minuuttia ja kello oli 1.00 yöllä. Olisin voinut ottaa junan alle ja päässyt ilman odottelua kotiin, mutta halusin vain katsella ja hengittää ilman mitään hötkyilyjä. Olin vihdoin kotona. Suomessa tuoksui jotenkin erilaiselta, jotenkin puhtaalta. Kun on hetken poissa, sitä näkee asioita aivan eri kantilta. Ohitseni pyyhälsi muutama tuttu helsingistä kohti taxijonoa. Hei, ehkä me voitais ottaa yhteistaxi…Meinasin sanoa moi, mutta olinhan mä ollut hetken poissa. Ehkä ne ei enää muista mua? Näin jo sielunisilmin miten tilanne tulisi menemään. Kuka tuo mörököllin näköinen reppu-selässä heiluva muija oikein on? “Joo, en oo kyl koskaan nähnytkään”.  Olin myös liian väsynyt kuulemaan tai kertomaan yhtään mitään, joten päätin olla sanomatta sanaakaan, kuten suomalaiseen tyyliin kuuluu ja käänsin katseeni kohti verikuuta. Köpiksessä sitä ei näkynyt ja täällä se oli helotti jättimäisenä oranssina juustona edessäni. On täällä siis parempiakin juttuja kuin toisessa kodissani, mutta yhdessä ne kaksi ovat maailman parhaat paikat elää, ainakin tällä hetkellä. Ja mitä tulee suomalaisuuteen, se ei lähde minusta ikinä. Hiljentyminen on hienoutta ja nyt otan kulaukset suomalaista kraanavettä, joka on muuten parhaimman makuista vettä jota olen ikipäivänä juonut.

Kuva: www.johannakare.com
Kuva: www.johannakare.com
Kuva: www.johannakare.fi

 

 

 

 

 

 

 

Write A Comment