Tapasimme aurinkoisena aamuna. Minua jännitti niin, että vatsaa väänsi ja päässä pyöri. Rakennus näytti kolkolta ulkoa. ”Onks tää nyt sit se?”. Sisäänpäästyäni ensimmäisenä silmiini osui kirkkaan oranssi sohva sekä seinän kokoinen vanha maailman kartta. ”This is the country where i come from” sanoin ajatuksissani ääneen ja osoitin Suomea. Istahdin oranssille sohvalle, joka narisi hikistä takamustani vasten. ”Piti sit laittaa just nää housut”.

Näytelmä: October in August. Roolihahmoni: Julia uimassa ammeessa.
Yhteiskunnan hylkiö Daniel ja ei niin hyljeksitty Julia.

Ovi aukeaa ja sisään saapuu ihmisiä, joilla on kutakuinkin sama ilme kasvoilla kuin minulla. Onpa ne nättejä ja hauskoja. Hymyilen ja esittelen itseni. Pyyhin hikisiä käsiäni hermostuneena housuihini, mutta ne ovat liukasta kangasta ja hiki jää käsiini. ”Hi, my name is Oona”. Siitä se sitten alkoi. Kättely ja sen jälkeen tutustuminen. En voinut tietää kuinka tärkeitä ihmisiä heistä minulle tulisi. Jokainen niin erilainen, eri maasta kotoisin, eri historia, eri haaveet. Yksi juttu meitä kuitenkin yhdisti: Näytteleminen. Mitä se on? Kuka sä oot? Kuka mä oon? Aluksi olimme toisiamme kohtaan kovin vieras koreita, mutta nykyään huudamme kurkku suoraan välillä toisillemme. Aika useinkin. Se puhdistaa ilmaa. Vähitellen kuoret alkoivat varista päältämme. Kuoret jotka muistuttivat tämän kevään esityksen rekvisiittoina käytettyjä puista pudonneita lehtiä. Kuori joka suojelee meitä, on poissa. Nyt me suojellaan toinen toisiamme. Tänä keväänä olimme yksi ja sama, yhteisö jolla on voima vaikuttaa.

Pastori ja Julia

Miten sitten päästiin siihen pisteeseen, että naimme toisemme (KYLLÄ, tulihan sielä tunneilla melkeinpä naituakin harjoitteiden muodossa IHAN KIRJAIMELLISESTI, ELÄIMELLISESTI JOPA), mutta kun sitä jakaa toisten kanssa kaikki tunteidenkirjot, kaiken, hyvän sekä pahan, sitä tuntuu kuin eläisi symbioosissa heidän kanssaan. Kuin olisi nainut kaikki nuo ihmiset ympärillä. Rengastanut joka ikisen sydämensä ympärille. Meidän näyttelijäopiskelijoiden ryhmä koostuu 15 eri tyypistä. Meitä tulee niin Suomesta, Islannista, Puolasta, Bulgariasta, Briteistä, Romaniasta kuin Espanjastakin. Tosin yksi harmillisesti päätti keskeyttää opinnot. Ryhmädynamiikka oli hetken sekaisin, yksi meistä oli poissa. Sillä hetkellä mietin, kuinka etuoikeutettuja me Suomalaiset opiskelijat olemme. Olisin halunnut auttaa, mutta mistä minä pieraisisin rahat? Raha on paha, ja vihaan sitä. Miksi raha voi vaikuttaa toisen unelmiin niin suuresti? Mutta tiedän, että hän jatkaa tätä hulluutta kyllä keinolla millä hyvänsä, vaikka rahaa ei olisikaan näihin betonilaitoksiin. Tämä laitos on kuitenkin jotain henkeäsalpaavan upeaa. Olen oppinut niin paljon. Näissä CISPA (Copenhagen International School of Performing Arts) häissä ei siis ollut puutetta kulttuurien kohtaamisesta ja kaikesta hyvästä sekä hämmennyksestä jota se pöytäämme toi. Pöydän antimet hivelivät silmiäni sekä suutani. Tää on täydellistä! Taisin huutaa kun pidimme ensimmäiset pirskeet, joihin kaikki toivat oman maan herkkuja. Olen kasvanut ihmisenä paljon näiden ihmisten ansiosta ja olen syvästi kiitollinen siitä, että saamme olla toistemme kanssa vielä seuraavat kaksi vuotta ihot liimattuina yhteen. Miksi ei sen jälkeenkin? Niin lähellä me toisiamme koulussa olemme, etten pysty edes ajattelemaan(eikä pidäkään) sitä hetkeä kun joudun sanomaan hetkeksi hei.

Julia Krapinski

Meidän ensimmäinen devising-tekniikalla tuottamamme näytelmä: October in August. (Devising: ryhmä- ja prosessikeskeinen teatteri. Eräs tapa määritellä devising on “ne teatterin tekemisen tavat, joissa ennalta laadittua käsikirjoitusta ei ole, vaan käsikirjoitus syntyy prosessissa ryhmän synnyttämänä. “)

Niinkuin jokainen liitto, myös tämä vaatii myös sitä omaa aikaa. Symbioosi saa rikkoutua hetkellisesti lomien aikana, mutta sitten mennään taas ja kovaa. Sisuskalut tutisten ja veret roiskuen. Olette mun ja mä olen teidän, just tällaisena ja tuollaisina olemme hyviä. Kuten varmaan arvatakin saattaa näyttelijäopiskelijat laitetaan kovaan kouluun, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Silloin on äärimmäisen tärkeää, että pystyy luottamaan toiseen. Kun avaa oman aarrearkkunsa ja heittäytyy toisen armoille ja kun toinen tekee saman, oppii sitä niin vaan paljon. Maailmankatsomus avartuu hetki hetkeltä. Näyttelijöillä on etuoikeus oppia tuntemaan itsensä sekä muut ihan syvimpiä sipukoita myöten. Sukeltaa syviin ja tummiin vesiin ja plumpsahtaa taas pinnalle kirkkauteen. Me leikitään koulussa kuin tarhan lapset, luetaan kuin vanhat professorit ja syvennytään kuin munkit luostarissa. Välillä sheivataan toisen pää kaljuksi ja sitten harjoitellaan aksentteja kuulat kiiltäen. Se on kaunista. Me tehdään yhdessä asioita, joita ei ”normaalissa” elämässä aina katsota hyvällä. Ja sehän ei meitä kiinnosta. Me hullutellaan huolella ja se on sitä vapautta. Vapaus on meillä koulun seinien sisällä. Yhteiskunta ja sen luomat rajoitteet eivät ole sielä läsnä. Yhdessä me luodaan jotain jolla saatais aikaan muutosta, edes ihan vähän. Tämä liitto on kova kuin kivi ja suloinen kuin kesäillan suudelma ja tuntuu välillä yhtä ärsyttävän kutiavalta kuin sääsken purema, mutta silti sitä vain haluaa jatkaa ja luoda. Yks päivä läiskittiin toisiamme ja sen jälkeen suudeltiin. Sitten hypättiin silmät kiinni toisten armoille ja tunnettiin kuinka toisen sydän sykkii omaa vasten. Mä rakastan sua, ja sua ja sua ja sua ja sua ja sua. Miten ne sykki yhdessä, me ollaan yhtä. Teatterihistoriassa joku tietää ja joku ei, näytelmänluku harkoissa joku muistaa ja joku ei, mut kun ollaan lavalla niin sit kans ollaan. Meillä on takana jo niin paljon hetkiä yhdessä, ja näen kuinka jokainen on puhkeamassa kukkaan. Lahjakkaita, upeita ihmisiä jotka ansaitsevat vain parasta. Näyttelemisen liitto, sitä tää on.

Muistiinpanoja.
Lepohetki.
Me.

 

Write A Comment